SOCIAL MEDIA

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Viikonlopun palloilutunnelmia

Viikonloppu palloiltiin asuntonäytöissä sekä käväistiin Rugby-turnauksen fanialueella. Sinne suuntasimme tuttavaperheen kanssa iltapäivää viettämään. Lapset saivat rauhassa juosta pallojensa perässä, kun aikuiset yrittivät seurata peliä valkokankaalta. Juniori sai rugby-pallon, koska ystävien mielestä ei ollut hyväksyttävää jalkapalloilla rugby-katsomossa. 



tiistai 27. lokakuuta 2015

Vauva-ajan kaksikielisyydestä

Monet ovat varmasti kuulleet toisen vauvan reagoivan eri tavoin eri kieliin, tai lähinnä eri tavoin äidinkieleen ja vieraaseen kieleen. Vastasyntyneen reaktioita tarkastellaan aivovasteista, kun taas taaperoiden reaktioita tarkastellaan vaikka päänkääntökokeessa (head turning test). Itse en ole tällaisiin tutkimuksiin pintaraapaisua syvemmin tutustunut, mutta pari kertaa olen kuunnellut esitelmän aiheesta ja lukenut muutaman tieteellisen artikkelin abstraktin. 

Kerronkin nyt omista kokemuksistani äidin näkökulmasta.

Ensin vauva-aikaa edeltävään aikaan, vaikka jollakulla tämäkin on jo vauva-aikaa: Seitsemännnen raskauskuukauden aikana tehdyssä ultrassa ultraajatohtori yritti saada junioria kääntymään 3d-kasvokuvaa varten. Yritykset olivat tehottomia ja keskustelimme samalla paljon unkariksi, asuin tuolloin vielä Unkarissa. Tohtori pyysi minua puhuttelemaan vauvaa suomeksi. Tottelin, ja suomea kuultuaan alkoi pienissä jäsenissä näkyä liikettä ja pää kierähti äänen suuntaan. En ollut uskoa silmiäni! Puhuin kuitenkin päivittäin usemapaa kieltä, ja kaikkia mielestäni varsin sujuvasti. Miksi vauva oli niin kiintynyt suomenkieliseen puheeseeni? Tätä en osannut heti ymmärtää, vaikka se äidinkieleni olikin.

Vatsan peitteet suodattavat puhetta aika hyvin, mutta rytmi ja intonaatio, eli kielen peruspiirteet vauva kuulee. Lisäksi tietysti kuuluu ruuansulatusäänet sekä sydämen rytmi jatkuvana mökänä. Eri äänteitä, eli vokaaleja ja konsonantteja, vauva ei mahaan kuule. Tämän takia suositellaan laulamaan vauvalle. Rytmi läpäisee mahan ja laulu tulee vauvalle tutuksi, kunhan sitä lauletaan useamman kerran.

Muutama kuukausi syntymän jälkeen tarkkasilmäinen kummitäti huomasi lapsen reagoivan ääneeni vain, kun puhuin suomea. Saksaksi minua ei siis ollut olemassa. Tämän hän huomasi parin kuukauden ikäisen vauvan käytöksestä, siis kääntyilystä ja katseen kohdistamisesta. Mitäpä senikäinen nyt muuta osaa. Itsekin aloin asiaan kiinnittää huomiota, mutta ehkäpä symbioositilamme sokaisi minua jonkin verran, enkä kovin suuria eroja huomannut. Totesin kuitenkin, että vauva harvemmin katseli minua, kun puhuin saksaa tai englantia. Useammin katse kääntyi minua kohti, kun puhuin suomea, ei kuitenkaan aina. 

Ajan myötä reagointi toki muuttui, ja pikku hiljaa aloin olla vauvalle myös muilla kielillä. Sanotaan, että vauva ei opi kieliä, vaan erilaisia tapoja kommunikoida. Tätä käsittelin jo hieman edellisessä postauksessani, sieltä voi käydä lukemassa lisää kielen omaksumisesta. Vauva, tai lapsi, ei siis välitä niinkään kenen kanssa mitäkin kieltä puhutaan (ennen kuin hän oppii kielen käsitteen), vaan siitä miten puhutaan. Esimerkkinä vaikka tilanne, jossa lapsi näkee linnun: jos hän on äidin seurassa, hän sanoo lintu (tai ainakin jotain sinne päin) mutta jos hän on isän seurassa hän sanoo piip fogel (näin hän on isoisältä oppinut) jos molemmat ovat paikalla, vauvamme saattaa sanoa lintu piip fogel saadakseen varmasti viestinsä perille. 





maanantai 26. lokakuuta 2015

Eikö!

Viime viikkoina uhman elkeet ovat alkaneet näkyä kanssakäymisessä. Oma tahto ja periksiantamattomuus ovat luonteenpiirteitä, joita osaan tietyissä konteksteissa arvostaa. Vaatii asteen verran enemmän kärsivällisyyttä arvostaa niitä kohta uhmaikäisen poikansa kanssa. Meillä harvemmin on mihinkään kiire, mutta jos olisi, huh. Aamukiireuhmaa en jaksa vielä edes ajatella.

Olen siis kuullut aikaisempaa enemmän kielteisiä vastauksia nei! kuin myönteisiä (jaa). Demokratian ja sovinnollisuuden nimissä olen alkanut kysellä keskustelun jatkoksi eikö? joka on nyt tarttunut kysymyspartikkeleineen juniorin sanastoon kieltosanan perusmuotona. Sinänsä mukava lisä, että se on suomen kielen sana, kun aikaisemmin sekä kiellot että myönnöt kuuluivat lähinnä vain saksaksi. Tässä esimerkki aamuisesta keskustelustamme.

- Laitetaan housut, paita, takki ja kengät ja sitten mennään ulos.
- Eikö!

Onko tämä sitten askel eteenpäin vai taakse? Eteenpäin tottakai – siis kaksikielisen kehityksen kannalta. Eihän lapsi kysymyspartikkeleja osaa vielä perusmuodoista erotella, koska poimii sanansa puheesta, jossa sanat harvemmin perusmuodoissaan esiintyvät. Ei tulisi mieleenkään korjata häntä. Kyllä hän sen oppii, anteeksi, siis omaksuu puheesta.

Paljon muitakin aiemmin vain saksaksi tulleita sanoja on alkanut kuulua suomeksi (maito, äiti). En tiedä, onko syynä reilu viikon oleskelu Briteissä (tuskinpa) vai vähentynyt saksankielinen keskusteluseura. Isä tekee ympäripyöreitä päiviä ja hoitotädille mennään seuraavaksi vasta reilu viikon päästä. Samanlaisesta suomen lisääntymisestä kirjoitin muutama viikko sitten viime visiitin yhteydessä. Mistään radikaalista saksankielisen puheen vähenemisestä ei kuitenkaan ole kyse. Keskustellessaan saksankielisten perheenjäsenien kanssa kasvotusten tai tabletilla, hän käyttää lähes sataprosenttisesti saksaa.

Lapsen oppimista voi kutsua imitoinniksi tai peilaukseksi. Itse pidän peilaus-sanasta, koska sitenhän lapsi käyttäytyy: lapsen käytös on pitkälti ympäristön ilmiöiden toisintoa, oli se sitten kieltä tai muuta toimintaa. Kaksilapsisen ystäväperheemme vanhemmat kertoivat meille noviiseille parisen viikkoa sitten, miten turhauttavaa on lapsen kanssa väittely, koska tällä väittelyparilla on kaikki samat repliikit ja maneerit kuin itsellä. Lapsihan on oppinut taisteluaseensa tai ainakin osan niistä juurikin vanhemmiltaan. Tätäkin ajatellessa käy kylmänväreet selässä. Tapella nyt itsensä kanssa.


torstai 22. lokakuuta 2015

Lapsi oppii kyllä, entäs minä?



Kaupungin kaduille maalatuilla muistutuksilla yritetään pelastaa hajamielisiä kaduntallaajia sekä mannereurooppalaisia autojen alta. Pääni pyörii kuin tennistuomaristossa, motorinen muistini kun vieläkin kertoo autojen hyökkäävän vasemmalta. Miten kauan muutos kestää? Aikuisilla varmasti kuuuuukausia pidempään kuin lapsilla. Sitten mennään lomailemaan kotiin ja kaikki pitää aloittaa lähes alusta.

Juniori tervehti pari päivää sitten naapuria takaisin sanomalla jotain morning-tyyppistä – viikon jälkeen. Saksalainen haloo on alkanut kuulostaa enemmän englantilaiselta heloulta, mikäli se vastaa anglonatiivin tervehdykseen. Mitenköhän kauan minulla sen oppimiseen meni tai menisi, jos en olisi näitä jo ala-asteella oppinut?

Uudessa kulttuurissa huomaan aina yrittäväni mukautua muiden käytökseen mahdollisimman paljon. Esimerkkinä vaikka bussin odotus bussipysäkillä. Tarkkailen huomaamattani, miten ihmiset muodostavat jonon vai muodostavatko laisinkaan, kun bussi lopulta tulee. Lähes poikkeuksetta ikäihmiset ja äiti-ihmiset päästetään ensin, vaikka ei joka paikassa. Tämän jälkeen alkaa monesti anarkia, vaikka on myös kulttuureja, joissa seuraavaksi on naisten vuoro vanhemmasta nuorempaan – ja lopuksi miehet. Omassa kotikulttuurissani bussiin astuu ensin ensin bussipysäkille saapunut, koska jono alkaa monesti muodostua jo bussia odottaessa.

Nämä pienet seikat ovat mielestäni yhtä tärkeitä kuin kielitaito, mutta mistä niitä voi oppia muuta kuin maassa asumalla? Tämäkään ei oikein toimi, mikäli kulttuurisokki on sokaissut näkemään kaiken ympäröivän negatiivisessa valossa. Kulttuurin hiljaisen tiedon oppikirjoihin en ole törmännyt oikein muuten kuin bisneskontekstiin kirjoitettuina.

Motorisen muistin ja oppimisen hankaluuksista vielä edessä on koitos opetella ajamaan autolla. En aio edes yrittää, ennen kuin kävely sujuu joten kuten. Kollegan englantilainen vaimo kertoi, että suurimmat hankaluudet välttää, jos on yksi turvareitti molemmissa maissa (siis sekä oikean- että vasemmanpuolisessa liikenteessä), ja tämä reitti täytyy opetella niin hyvin, että sen ajaisi vaikka unissaan tietämättä kummassa maassa on. Hänen tapauksessaan tämä reitti kulki kotoa lastentarhaan. Maan vaihtuessa lomailun tai lomaltapaluun takia, täytyy ensin ajaa tämä reitti, ja sitten vasta lähteä muualle seikkailemaan.

Lopuksi hiljaista tietoa suomalaisista niille, jotka eivät syystä tai toisesta tähän viime päivien someilmiöön ole vielä törmänneet: http://finnishnightmares.blogspot.fi.











keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Asunnonhakua: omat kulmat haussa

Viime päivinä ollaan keksitty ajankuluksemme hauska rutiini. Aamupäivällä lähikirkon puistoon jalkapalloa pelaamaan ja iltapäivällä tutustutaan vähän kauempana sijaitseviin leikkimahdollisuuksiin (lähileikkimahiksia on tuskastuttavan vähän). Moni töihin kulkija oikaisee puiston kautta. Jalkapallotreenit kirmoittavat hymyn muutaman huulille, mikä tuo kivan lisän pallopeliin. Aika harva kyllä nostaa katsettaan puhelimen näytöltä.

Puskaan meni. Iltapäivän jalistreenit vähän matkan päässä kotoa.

On aavistuksen verran turhauttavaa luoda rutiineja väliaikaiskämpän ympärille, mutta jotenkin se vain ihmisen pää pysyy paremmin kasassa, kun on vähän rutiinia tai to do -listaa. Paras hetki päivästä onkin juniorin kolmen tunnin päikkärit. Silloin on aikaa omille töille, opinnoille ja kirjottelulle.

Asunnonhakukin alkaa eskaloitua. Loppuviikoksi on liuta näyttöjä sovittuna ja tarkoitus on sopia vielä lisää. Tällä kertaa tämä rumba napsahti minulle, koska miehen työt vie leijonanosan hänen hereilläoloajastaan. Onkin ollut mielenkiintoista hoitaa asioita englanniksi natiivipuhujien kanssa. Toisaalta tosi helppoa, toisaalta paljon vaikeampaa kuin olisi toisen ei-natiivin kanssa.

Mukavan lisänsä hakurundille tuo myös ensi kosketukset uuteen kulttuuriin, vaikkakin asunnonhaun muodossa. Pari muuttoa sitten näytöissä Saksanmaalla meni mielestäni tuskastuttavan paljon aikaa. Jokaisen ikkunan ilmansuunnat piti tarkistaa, pistorasiat, keittiön varustelu ja kunto, ja tätä kaikkea piti välittäjän kanssa päivitellä lopuksi vielä kymmenisen minuuttia. Parin näytön jälkeen mies pyysi ensi kerralla minuakin kyselemään vähän enemmän, ettei häneltä vain jää jotain huomaamatta ja olin kuulemma vähän epäkohteliaskin. En voinut ymmärtää, mitä kysyttävää tyhjästä asunnosta vielä keksisi. Minä kun olin tottunut suomalaiseen hiljaisiin ja nopeisiin asuntonäyttöihin. Sanomattakin selvää, että kyseessä oli miehen kotimaa, minulle uusi maa.

Viime päivinä olen miettinyt paljon asunnon sijaintia. Minkä lentokentän läheisyydessä olisi kätevintä asua: yhdeltä lähtee miehen työmatkalennot, toiselle tulee suurin osa vieraista ja kolmannelta pääsee edullisesti etelämmäs luitaan lämmittämään. Työmatkoja kertyy varmasti paljon, joten olisin taipuvampi hivuttautumaan lähemmän tuota kenttää. Lentokentän lisäksi mietityttää miehen päivittäinen työmatkailu. Jos joltain kulmilta menee töihin kolme varttia ja toiset takaisin, mutta toisaalta puoli tuntia, tekee erotus viikossa jo kaksi ja puoli tuntia. Kun työpäivä on muutamaa tuntia tilastokeskiarvoa pidempi, alkaa tällaisiakin jo miettiä. Ainakin tehokkaaseen ajankäyttöön tottunut skandinaavi. Lyhyt työmatka maksaa, mutta miten paljon siitä on valmis maksamaan?

Vielä ärriin ja ässiin palatakseni: Viime päivinä on kotona vallinnut niiden suloinen sekamelska. ruokaa on tavoiteltu kurkussa äännettäväksi, kun taas saksankielinen lempikirja Rick der Riese on ollut Lik Liesemissätässä-haeskelu on suhissut saksalaiseen malliin, mutta itkä ja ikkä ääntyvät suomalaiseen malliin. Veikkaisin, että kyse on ihan normaalista vaihtelusta.




torstai 15. lokakuuta 2015

Eka lause

Eräänä kauniina ja aurinkoisena syysaamunana kuului aamiaspöydässä: mennään ulos. Alkuyllätyksen jälkeen yritin pistää vauhtia aamutoimiin.

Kommentti ei liittynyt mitenkään aikaisempaan keskusteluun eikä tilanteeseen. Kuten jo mainitsin, olimme syömässä aamupalaa. Myönnän etten ole aamuihmisiä ja vitkuttelen tilanteen salliessa mielelläni aamiaispöydässä, mutta että... Jostain syystä tämä tuli kuitenkin yllätyksenä, vaikka lyhyet keskustelut juniorin ovat jo arkipäivää.

Sen sijaan en ole lainkaan yllättynyt, että ensimmäinen kunnon lause liittyi ulkopuuhiin, vaan iloinen ettei se koskenut tablettia, -pelejä tai jotain muuta tietoteknistä vempelettä, joita olen viime aikoina joutunut hyödyntämään paljon pikku matkalaisen viihdytykseen. 

Mainittakoon vielä, että (ulos-sanan) s oli varsin suhinainen ja ääntyi siis väärässä paikassa, mutta samapa tuo. Tiedän, että oikeakin ääntöpaikka on hallussa. Pohdiskellessa heräsi mielenkiinto selvittää, missä iässä eilen mainitsemani hankalat äänteet (ärrä, ässä) on mahdollista lausua oikeaoppisesti. Se milloin lapsi nämä oppii, vaihtelee varmasti paljon.

Loppuviikosta suuntaamme toiselle, tällä kertaa parin viikon mittaiselle, kodinetsintäreissulle tulevaan kotikaupunkiimme. Seuraavat kuulumiset siis sieltä. 
keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Ärräpäitä – mamulasten puhevioista


Varmasti kaikki vanhemmat ovat joskus huolissaan lapsensa ääntämisestä. Silloin tällöin selkärangassa tuntuu pelko kurkkuärristä, vääränlaisista ässistä ja jopa kummallisista vokaaleista. Tunnustan itsekin tämän pelon, vaikka yritän elää sitä sen enempää tiedostamatta. Monikielisissä perheissä kun nämä erilaiset ässät, ärrät ja vokaalit ovat joka tapauksessa jotenkin läsnä.

Tottahan on, että ulkosuomalaisilla lapsilla on monesti puheessaan pieni vivahde sitä toista, äidin- tai isänkieltään ja miksipäs ei, saavathan supisuomalaisetkin puhua kotimurteellaan.  

Tosiasia on myös, että suomen r ja s:hän ovat ääntämismotoriikaltaan sen verran hankalia äänteitä, että lapset oppivat ne yleensä viimeisinä pari, kolme vuotta ensimmäisten sanojen jälkeen. Monissa muissa kielissä on helpommat vastaavanlaiset äänteet, jotka lapsi oppii tekemään samoihin aikoihin, kun sanoja alkaa muutenkin tulla. Esimerkkinä r:n vastine voi olla ranskasta tuttu kurkku-r tai englannista tuttu vokaalimainen r.

Miksi siis opetella vielä hankalat suomen ärrä ja ässä, vaikka niillä helpommillakin pärjää? Ihmisluonto on sellainen, että ryhmään kuuluminen on tärkeää ja sitä korostetaan monin keinoin, kuten vaikkapa murteellisella kielellä. Jos taas ei osaa ilmaista ryhmän jäsenyyttä kielellisin keinoin, voi sanktioina tulla ulkopuolinen olo tai joutua kiusoittelun kohteeksi.

Monilla ihmisillä muuttoa toiselle paikkakunnalle seuraakin murteen muutos. Kotimurre voi vaihtua neutraalimmaksi puhekieleksi tai muokkautua uuden kotipaikan murteen kaltaiseksi, ehkä kokonaan samanlaiseksi. Uuteen maahan sopeutumista usein helpotetaan kielen oppimisella ja muunlaisella ympäristöön mukautumisella. Ei kuitenkaan aina. Joskus kulttuurisokki tekee tämän mahdottomaksi. Erään Suomen murteiden klassikkotutkimuksen mukaan naiset mukauttavat puhettaan enemmän kuin miehet. Naiset ovat joko altiimpia tällaisille muutoksille tai sitten vain muuttavat useammin.

Edellä mainitut äänteet aiheuttavat ongelmia myös monille suomalaislapsille. Ääntämisongelmat voivat olla merkki äännevirheestä. Tällöin ne voivat olla ympäristöstä opittuja puheeseen jämähtäneitä vääränlaisia äänteitä, johtua vielä harjaantumattomasta ääntämismotoriikasta tai sitten  lapsi ei yksinkertaisesti vielä kuule äänteiden eroa, vaikka kuulossa ei ole mitään vikaa. Ääntämismotoriikan hallinta voi olla aivan yhtä hankalaa kuin kärrynpyörä ummikolle – siinäkin toiset onnistuvat nopeammin, toiset tarvitsevat enemmän treeniä. Kuuleminen taasen ei ole valikoivaa vaan erottelutarkkuus kehittyy kokemusten karttuessa. Tästä esimerkkinä vaikka eri omenalajien tunnistus: ei niitäkään opi tunnistamaan kuin harjoitellen; katsellen ja maistellen. Eikä saa unohtaa, että lapset oppivat aikuisia nopeammin ja helpommin. Toiset vain tarvitsevat vähän enemmän tukea.

Kyse voi kuitenkin olla myös vakavammasta ongelmasta, kielellisestä vaikeudesta tai fysiologisesta ongelmasta kuten lyhyestä kielijänteestä (r-vian taustalla) varsinkin, jos ongelmia esiintyy useammassa kielessä.

Kuka auttaa, kun ulkosuomalaisella lapsella on äännevirheitä – joita siis normaalisti logopedit, eli puheterapeutit, korjaavat? Kerran luin ulkosuomalaisten keskustelufoorumilta, että paikallinen logopedi oli luvannut kokeilla, mutta ei ottaisi vastuuta tuloksista. Suomalaisen ärrän ääntäminen oli ilmeisestikin jossain oman ydinosaamisalueen ulkopuolella.

Useimmiten ulkosuomalaisen lapsen puheterapeutti taitaa kuitenkin olla hänen vanhempansa. Siksipä haluan selvittää, että mistä ja millaista tukea on saatavilla.

Kuka auttaa, jos kyse on kielellisestä ongelmasta? Kielelliset ongelmat kuuluvat molemmissa kielissä. Ne eivät siis ole kielikohtaisia, kuten äännevirheet – eivätkä vaadi kielikohtaista puheterapiaakaan. Tällöin auttaa asuinmaan puheterapeutti, joka terapoi muksua asuinmaan kielellä parhaimman ammatillisen taitonsa mukaisesti. Puheterapeutit ovat varmasti aivan yhtä hyviä joka maassa ja tekevät työnsä ammattitaitoisesti, vaikka maan kieli ei olisikaan lapsen vahvin kieli.

Lyhyen kyselykierroksen perusteella Suomesta löytyy myös sellaisia puheterapeutteja, jotka olisivat valmiita auttamaan Suomessa asuvan mamulapsen kotikielen äännevirheiden korjaamisessa. Moni kyllä mainitsi olevansa vähemmistössä, joten avun löytyminen ei ole välttämättä itsestäänselvyys. Pitkää terapiaa ei kukaan luvannut, vaan lyhyen ohjauksen, johon kuuluu yksi tai kaksi tapaamiskertaa. Tämän jälkeen päävastuu jää vanhemmille. Jatkan kyselyäni vielä muissa maissa – lisää vinkkejä siis seuraa jatkossa.

Internetistä löytyy apua nopeasti suomenkielisille vanhemmille. www.aannekoulu.fi tarjoaa nettiapua ja parilla klikkauksella pääsee jo tiedon äärelle. Lapsen ääntämiseen voi myös investoida kolmikuisella kurssilla.

Jos ja kun vanhemmat alkavat jälkikasvulleen hankalia äänteitä opettaa, kannattaa ensin perehtyä alaan varsin hyvin tai ainakin jonkin verran. Jos itse on lapsena saanut huonoja kokemuksia puheterapiasta, ei kannata lannistua, koska myös ala on kehittynyt vuosikymmenien saatossa. Aikaisemmin terapiassa kuunneltiin, katseltiin ja toistettin, mutta nyttemmin myös kosketellaan oikeita ääntämispaikkoja. OPT-terapia perustuu oikeiden ääntämispaikkojen ja lihasten tuntoaistin aktiviointiin. (Vrt. visuaalinen, auditiivinen ja motorinen oppiminen – on tärkeää saada vihjeitä jokaisella näillä tasolla.)

---

Juniori sanoo toisinaan ikkä, toisinaan iskä – varsin saksalaisella hammasässällä (joka siis on ääntämismotoriikaltaan nopeampi oppia) – silloin tällöin kuulen itkä (jes: suomalaista ässää siis treenataan kuten asiaan kuuluu). Brumm-brumm-autoleikeissä kuuluu aina varsin saksalainen kurkkuärrä – mikä nyt on ihan loogista, koska autoleikkejä leikitään kaikkien muiden paitsi äidin kanssa. Elefantti taas sanoo toisinaan töröö auton tapaan, toisinaan tödlöö - ja äiti on tyytyväinen kun kieli tapailee hampaiden taustaa ja sitä myötä suomen ärrän tärypaikkaa. Vähän aikaa sitten kuulin kirja kovin saksalaisella ärrällä höystettynä ja pelko alkoi tuntua selkärangassa, mutta viikko tämän jälkeen kuulin kilja. Turha pelko siis.

---

Lopuksi Pertti Kurikan nimipäivien näkökulma puhevikaan.



torstai 8. lokakuuta 2015

Lauseen ytimessä

Juniori on päässyt kielen ytimeen kiinni – tai siis lauseen ytimeen: verbit ovat ilmestyneet puheeseen. Kielioppi-ihmiset ovat sitä mieltä, että verbi on lauseen ydin ja että lauseessa tulee olla verbi. Lause ei ole lause ilman verbiä, koska ilman verbiä ei mitään tapahdu – ja miksi siis kuvailla jotain mitä ei tapahdukaan.

Verbit alkavat kuulua lauseessa jos toisessakin. Ikkä tule. Mama sitz. Mennän. Mama baden. Toki valtaosa kommenteista ei sisällä verbiä.

Pari päivää sitten oltiin taas hepan selässä: heppa kopotikopoti. Voisikohan kopotikopotin käsittää verbiksi? Mielelläni käsittäisin sen onomatopoeettiseksi verbiksi. Siis sellaiseksi jonka äännerakenne kuvailee verbin kuvailemaa ääntä tai liikettä. Tällaiset (onomatopoeettiset) sanat ovat käsittääkseni yleisimpiä pikku lasten suusta kuultuna. miau ja hau-hauhan ovat monien ensimmäisiä sanoja. Tiedän ettei kovin moni kadunkulkija näitä sanoiksi lukisi, mutta veikkaisin että lähes kaikki kielitieteilijät.

Onomatopoeettiset sanat saavat siis muotonsa äänestä. Eläinten äänet (haukunta, määintä) ja muutkin äänet (pulina, kohina) vaihtelevat jonkin verran eri kielissä ja siksi ne on aika vaikea oppia vierailla kielillä, vaikka voivatkin loppujen lopuksi olla helppoja ymmärtää.

Eläinten äänet ovat ehkä jonkin verran globaalistumassa, koska piirretyissä, sarjakuvissa ja lastenkirjoissa niitä näkee silloin tällöin kääntämättöminä tai puoliksi käännettyinä: woof woof tai vuf-vuf - nyt esimerkiksi. Vaikka on aika sama sanooko lehmä ammuu vai muh, mietin ärsyyntyneenä miksi ne jätetään kääntämättä. Tuskin on kyse vieraannuttamisesta (käännöstieteellinen termi, joka tarkoittaa sitä, että lähtökieltä ja -kulttuuria halutaan säilyttää) vaan käännöksen hankalasta toteutuksesta: kuvaa tarvitsee muuttaa. Eihän se nyt niin hankalaa voi olla. Siis palkata graafikko.

Juniorin sanomiset ovat päässeet seuraavalle tasolle: kaksi sanaa ei enää ilmaise staattisia olemisia ja omistamisia vaan liikettä tai ainakin tekemistä. Voisi myös sanoa, että lausekkeista on siirrytty lauseisiin tai nominilausekkeista verbilausekkeisiin. Meno on siis varsin hurjaa. Ainakin lingvistien mielestä.

Tälläkin pääsee lujaa liikkeelle. Nelipyöräsellä siis.














keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Kodinetsintää

Takana supernopea pitkä viikonloppu. Aloimme etsiä kotia seuraavasta kotikaupungistamme. Kaupunkihan on sen verran iso ja alueet aika erilaisia (lue eriarvoistuneita), että päätimme aloittaa tutustuen pariin naapurustoon paikallisten ystäviemme opastuksella. Meitä lykästi, koska ilma oli kuin morsian ensimmäiset kaksi päivää. Aurinkoisen ja lämpimän sään takia jäi koko kaupungista  aurinkoinen ja lämmin fiilis, joka auttaa alkuun uuden etsinnässä. 

Kolme päivää vierähti nopeasti kärryjä lykkiessä kulmilta toisille. Mukana oli koko ajan vähintään kaksi aikuista ja kolme puolitoistavuotiasta. Otimme varsin rennosti ja ehdimme kuitenkin nähdä aika paljon. Lapset pääsivät pari kertaa päivässä leikkikentälle irrottelemaan, nukkuivat päiväunet kärryissä ja lounas ja illallinen syötiin enemmän ja vähemmän ajallaan vaihtelevissa paikoissa. Tavoitteena oli siis viettä varsin tavallista viikonloppua ja etsiä itselle sopivinta asuinpaikkaa näin. Naperojen rytmit olivat onneksi melko samanlaiset, joten vältyimme turhilta itkuilta ja kiukuilta.

Oikean naapuruston löytäminen tuleekin olemaan kaikkea muuta kuin helppoa. Tämän kyllä tiesin jo etukäteen. Itse en pidä kovin homogeenisistä naapurustoista, vaan asuisin mielelläni vähän värikkäämmällä seudulla. En kuitenkaan halua päätyä mamu- tai expat-kuplaan, vaan haluaisin nähdä paikallisiakin. Muutenhan se on ihan sama missä päin maailmaa asuu.

Kuvien napsiminen jäi valitettavasti vähemmälle, joten tässä ainoa julkaisukelpoinen otos lauantai-iltapäivältä. Pysähdyimme paikallisessa yksille paikallisten tapaan. Yksi kolmesta nukahti myöhäisille päiväunille. Taisi olla hyvät nokosmusiikit.



Juniorilla on muutamia sanoja, jotka hän lähes aina sanoo saksaksi: milch tai oikeastaan miich, tuch, mama. Tiedä sitten miksi, nämä tulivat viikonloppuna useammin suomeksi. Puhuimme aikuisten kesken melko paljon englantia, koska se nyt sattui olemaan kieli, jota kaikki osasivat. Veikkaisin vieraan ympäristökielen laukaisseen tämän määräaikaisen suomettumisen. Nyt ollaan kuitenkin taas jo kotona, ja kaikki on ennallaan äitiä lukuun ottamatta.